Päivystys – emergency & dressing room

Nyt on (oli) parisen työviikkoa takana Casualtyssa eli Windhoekin Katuturan sairaalan yhteispäivystyksessä. Päivystykseen hakeutuu potilaita joka puolelta ympäri Windhoekia ja Namibiaa. Windhoekissa on terveyskeskuksia alueittain, mutta paikallinen lääkäriopisklija kertoi, että ihmiset eivät monesti hakeudu terveyskeskuksiin, koska eivät luota näihin ja haluavat aina päästä lääkärin hoitoon. Terveyskeskuksessa ei luonnollisesti ole niin paljoa lääkäreitä kuin sairaalassa. Siispä päivystykseen hakeutuu ilta-aikaan potilaita myös esimerkiksi pienen nuhakuumeen tai päänsäryn takia. Kaikki pääsevät kuitenkin lääkärille aikanaan, ketään ei täällä käännytetä takaisin! Olen työskennellyt päivystyksessä alkaen klo 19 ja olemme jatkaneet töitä vähän potilastilanteen mukaan. Joskus nimittäin on todella hiljaista ja ei ole juuri mitään tekemistä!
Päivystys toimii täällä suoraviivaisesti, mutta samalla erittäin sekavasti: ensin potilaiden täytyy hakea tuore leima ja maksaa hoidosta reception-tiskille, jonka jälkeen potilaat voivat hakeutua päivystystiloihin. Ensin potilas tapaa hoitajan, joka ottaa aina aikuisilta verenpaineen, sykkeen ja happisaturaation, ja lapsilta lämmön, sykkeen ja happisaturaation. Samalla hoitaja haastattelee potilasta ja kirjoittaa potilasvihkoon lyhyesti hoitoon hakeutumisen syyn. Tässä vaiheessa hoitajan tulee arvioida, onko tapaus kiireellinen, eli meneekö suoraan akuuttipisteeseen vai jääkö odottamaan kiireettömään jonoon lääkärille pääsyä. Päivystyksessä työskentele kaksi lääkäriä + pediatri ja kirurgi. Akuuttipisteessä lääkäri tapaa yleensä potilaan saman tien ja kiireettömät tapaukset odottelevat lääkärille pääsyä kaikessa rauhassa. Yleislääkäri päättää potilaan jatkosta, eli ohjaa potilaan röntgeniin, erikoislääkärille, määrää lääkkeet tai ohjaa potilaan dressing roomiin toimenpiteitä varten.
Olen ollut töissä vastaanottavana hoitajana, akuuttipisteessä ja dressing roomissa. Vastaanottajana on aika paljon vastuuta, ja akuuttipisteessä taas pääsee harjoittelemaan kanyloimista ja lääkehoitoa. Vastaanotossa näkee kyllä koko elämän kirjon, niin paljon erilaisia tapauksia on tullut vastaan. Ehkä yleisin tapaus on kuumeileva, ripuloiva tai oksenteleva pieni lapsi. Myös lapsia ihan selvän aliravitsemuksen ja dehydraation vuoksi tuodaan hoitoon paljon. Jos lapsen yleistila on hyvä ja tarvetta esim. välittömään nestehoitoon ei ole, annetaan parasetamolia kuumeeseen ja laitetaan odottamaan lääkäriä jonoon. Joskus lapsipotilaita on niin paljon, että päätetään ottaa kaikki lapsipotilaat ensin ohi jonon. Tämä monesti kuumentaa joidenkin potilaiden tunteita, ja pitää jo hoitajienkin ääntä alkaa korottamaan!

Eräs lapsipotilas jäi mieleen, vastaanotin noin 3-vuotiaan tytön joka oli pudonnut pää edellä sängystä ja nyt lapsen tajunnan taso vaihteli, ja lapsi alkoi oksentamaan rajusti minun kirjoittaessani tarinaa vihkoon. Testasin valoreaktion, lapsen mustuaiset olivat suuret ja eivät juurikaan valoon reagoineet. Katse oli harhaileva ja lapsi ei reagoinut puheeseen, kipuun heikko vaste. Ohjasin siis potilaan välittömästi lääkärin vastaanotolle. Luin myöhemmin lääkärin tekstistä että lapsi menee kirurgin vastaanotolle, muuten en tämän pikkutytön jatkohoitosuunnitelmista tiedä.
Vastaan on tullut myös mm. selvä pre-eklampsia –tapaus (paineet ~180-110, päänsärkyä, alavatsakipua, silmät vuotaa), tämä meni myös kiireellisemmäksi. Myös ei-niin-kiireellisiä potilastapauksia on tullut vastaan: mm. polttava tunne kaulalla kun juo alkoholia, virtsan keltaisuus ynnä muuta.. Myös psykiatrisia potilaita on ollut, nämä ohjataan myös yleislääkärin arvioon, joka tarvittaessa ohjaa psykiatrisen hoidon piiriin. Psykiatristen sairauksien stigma on vahva niin täällä kuin missä tahansa. Pari kertaa päivystykseen hakeutui myös opioidiriippuvainen potilas, jonka epäiltiin vain näyttelevän kipua eri kehonosissa, jotta saisi opioidia kipuunsa.

Dressing roomissa tuli myös vietettyä aikaa, pääsin kokeilemaan tikkausta ja i.m. injektioita tuli annettua varmaan satoja.. 😀 Jotkut hoitajat suorittivat tikkauksen ilman paikallispuudutusta, onneksi omalle potilaalle laitettiin puudute. Touhusta oli kyllä välillä eettisyys aika kaukana. Suurimmalle osalle kaikista potilaista määrättiin diklofenaakkia sen 75 mg i.m., ja antibiootteja annettiin myös lihakseen. Jotkus antibiooteista annettiin suoraan suoneen neulalla, ja se oli todella kivuliasta potilaalle. En tiedä, miksi antibiootteja ei annettu infuusiona mutta nopeampaahan se on antaa suoraan yhtenä annoksena.. 🙂 Haavanhoitoa oli myös paljon, erilaisia traumoja joista koiranpuremat, puukotushaavat, lasipullosta päähän -haavat ja muut turpakäräjillä tulleet haavat yleisimpänä. Humalaisia ja pahoinpideltyjä potilaita oli illan aikana useita, vaikka ei ollutkaan varsinainen juhlapäivä kuten perjantai. Useaman potilaan oli myös poliisi valitettavasti pahoinpidellyt.

Haavanhoitohan on täällä yksinkertaista, haavan puhdistus keittosuolalla ja betadine -salvaa ja Mepore/ steriilit taitokset ja sideharsoa päälle. Kädentaitoja päivystyksessä pääsi kyllä oppimaan, ja mielestäni potilaiden vastaanottaminen oli myös ihan opettavaista näin ensikertalaiselle! Palkitsevaahan täällä työskentelyssä on, että kaikki potilaat ovat hyvin kiitollisia hoidosta, ja hoitohenkilökuntaa arvostetaan. Poissa ovat suomalaisesta päivystyksestä tutut uhkailut ja aggressiivinen käytös. Vaikka saatu hoito on yksinkertaista, hoidetaan potilaat ainakin nopeasti eteenpäin.. Päivystyksestä jäi pääosin ihan hyvä fiilis!

Muistoja Windhoek Centralista

Tässäpä blogiin ”päivitystä” vähän myöhässä, mutta lupasin joskus että laitan kaikki kirjoitukset tänne joten täältä pesee! Teho-osaston jälkeen menimme siis Marian kanssa tutustumaan Windhoek Central Hospitaliin jossa vietimme lasten syöpäosastolla yhden viikon, osana lastentautien harjoittelua. Osastolta ei nyt sinänsä jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa, mutta joitain huomioita nyt nostin esille. Central Hospital on vähän niin kuin päivitetty versio 2.0 Katuturasta, sairaalassa on siistimpää ja se jopa näyttää sairaalalta sisältäpäin. Hoitohenkilökunta on ehkä ystävällisempää kuin Katuturassa ja hoitotarvikkeita ja -välineitä löytyy paljon paremmin. Centraliin onkin keskittynyt vaativampi erikoissairaanhoito, kuten syöpätaudit, vastasyntyneiden tehohoito, sydänvalvonta ym. joka alalta vaativammat tapaukset.Centralissa on kuitenkin paljon samaa kuin Katuturan sairaalassa, kuten African time –käsitys, kirjaaminen SOAP –mallin mukaan ja puutteet hoitajien ja lääkärien välisessä kommunikoinnissa.. Mutta kokonaisuutena paljon parempi kokemus kuin Katutura, ja paljon enemmän lähellä esim. Suomen sairaaloita.

Centralin pediatric onchology ward on siis ainoa lasten syöpähoitoa tarjoava osasto Namibiassa. Potilaita oli joka puolelta Namibiaa, satojen kilometrien päästä ja muutama potilas oli myös Angolasta, yleensä maan pääkaupungista Luandasta. Eräs hoitaja kertoi, että Angolassa ei ole ollenkaan tarjolla kemoterapiaa tai sädehoitoa, ainakaan julkisella puolella. Outo ajatus kyllä että hoitoihin pitää lähteä tuhansien kilometrien päähän. Koska osasto on ainoa laatuaan Namibiassa, oli kasvaimiakin hyvin paljon erilaisia. Lapsilla oli mm. nefroblastoomaa, retinoblastoomaa, leukemioita ja sarkoomia. Osastolla on noin 35 potilaspaikkaa ja myös esikoulu ja koulu lapsille. Lapset ovat siis iältään 1-14 vuotiaita. Yleensä potilaat olivat noin 6-7 hengen potilashuoneissa, ja muutama eristyshuone ja tehostetun valvonnan huone löytyi myös. Osastolla toimi kaksi lääkäriä jotka kiersivät huoneet joka päivä. Ei voi kuin ihmetellä miten lääkärit ja hoitajat muistavat kaikki lapset etunimeltä.. Lapset osallistuivat myös osaston pyörittämiseen työntämällä lääkekärryjä ja toimittamalla tavaroita hoitajille.

Osaston käytävää

 

Lääkkeiden valmistelupiste

Tuolla osastolla ei kauheasti opiskelijan roolissa päässyt tekemään, lähinnä lääkärien avustusta dressing roomissa, potilaspapereihin kirjausta ja pienten potilaiden viemistä röntgeniin ja sädehoitoon. Lääkärit ottivat osaston dressing roomissa luuydin- ja likvornäytteitä ja laittoivat kanyyleja. Valmisteltiin itse myös i.v. antibiootteja ja muita lääkkeitä. Opiskelijoille nakki napsahti monesti myös hakemaan lääketäydennyksiä sairaala-apteekista, jossa olivat todella palvelualttiit apteekkarit.. 😀 Taisivat vihata työtään! Hoitajat olivat todella mukavia mutta eivät kauhean puheliaita. Muutaman kanssa juttelin enemmän ja olivat hyvin kiinnostuneita Suomesta ja siitä miten meillä päin asioita hoidetaan. Yleinen kommentti olikin että ”Seriously??” tai ”Is it??” 😀

Osastolla oli hienoja seinämaalauksia!

Osasto sijaitsi ylimmässä kerroksessa, maisemia taukohuoneesta.

Olen ollut harjoittelussa ja töissä Helsingissä syöpäkeskuksessa ja ehkä suurin ero on jälleen kerran aseptiikka ja hygienia. Solunsalpaajia käsiteltiin ilman hanskoja, ja niitä säilytettiin kanslian pöydällä ja lapsetkin pystyivät koskemaan niihin. Eristyspotilas ei käytännössä ollut eristyspotilas vaan tuli ulos huoneestaan vähän väliä. Kaikki lapset kävivät myös pesulla samassa vedessä. Muuten hoitajat hoitivat potilaita hyvin, ja esim. lakanat vaihdettiin usein. Perushoitoa myös toteutettiin hyvin, ja ihon kunnosta pidettiin huolta.
Osastosta jäi pääosin hyvä vaikutelma, ja syöpähoito tuntui olevan ihan tuloksellista, ja lääkärit ammattitaitoisia.
Osastolla oppi kyllä kohtaamaan paremmin lapsipotilaan, ja leikkimään ja touhuamaan lasten kanssa pääsi paljon.  Suurimmalla osalla lapsista virtaa kyllä riitti, ja riemunkiljahdukset täyttivät osaston! Oli omalla tavallaan hyvin surullista nähdä lasten riemua, vaikka joillakin lapsilla metastaasit olivat pahoja ja sairaudet hyvin huonoennusteisia. Kansliassa kun istui korkean pöydän takana ja tutkiskeli potilaspapereita, lapsesta näkyi yleensä pelkkä tippateline, kun kävelivät käytävällä. Oli mukavaa käydä osastolla tutustumassa, mutta pidempää aikaa en olisi siellä kyllä viihtynyt!

Home of Good Hopen lasten kans leikkimässä!

Tunnelmia tehohoidosta & perjantai päivystyksessä

Taas vaihteeksi luvassa tiukkaa analyysia sairaalalta! Synnytysosaston jälkeen oli siis vuorossa Acute Care Unit eli teho-osasto. Täällä työskentelin vajaa pari viikkoa, koska tämä ei kuulu ”pakollisiin” harjoitteluihin jotka pitää täällä suorittaa. Huonoja puolia näissä lyhyissä pätkissä eri osastoilla on että alku tietyllä osastolla on aina samanlaista että tuijottaa vaan monttu auki eikä oikein tiedä mitä pitäis tehä seuraavaksi! Mutta aika nopeasti on päässyt aina sisään osaston toimintaan 🙂  Teho on ollut helposti paras osasto olla opiskelijan roolissa. Tällä osastolla on voinut puhua jopa opiskelijaohjauksesta, josta ei muilla osastoilla ole ollut tietoakaan. Jo ensimmäisenä päivänä osaston tilat näytettiin kädestä pitäen ja kierrettiin kaikki potilaat ja keskusteltiin näiden tilanteesta. Opiskelijat otetaan siis osastolla hyvin ja luontevasti vastaan ja tämä oli mukavaa vaihtelua, koska muilla osastoilla vastuu omasta oppimisesta on ollut koko ajan itsellä. Kaikkiin tilanteisiin on aina itse pitänyt hakeutua.

Katuturan sairaalan ACU on siis 8-paikkainen hoito-osasto jossa hoidetaan lapsia ja aikuisia, tehostettua valvontaa tarvitsevia ja yleensä intubaatiota ja koneellista ventilointia tarvitsevia potilaita. Hankalaan hengitysvajaukseen, neurologisiin ongelmiin ja hemodynamiikan ongelmiin johtaneita syitä ovat olleet mm. liikenneonnettomuudet (todella yleisiä Namibiassa), sydänperäiset syyt, pneumonia+tuberkuloosi, vaikeat palovammat, ja myös itsemurhayrityksen tehneitä potilaita on ollut paljon. Sitten lisäksi on ollut munuaisten toimintahäiriöitä yms. Tässä varmasti ne yleisimmät! Päivittäin jokaiselle opiskelijalle annetaan oma potilas, jota hoidetaan yhdessä valmistuneen sairaanhoitajan kanssa.

Teho-osasto

Päivä alkaa yleensä sillä että potilaat pestään vedellä, rätillä ja saippualla, vaihdetaan mahdolliset haavasidokset ja asentohoidetaan. Tämän jälkeen on vuorossa virtsan stiksaus, yleensä otetaan myös Hb ja verensokeri ja sitten kirjataan elintoimintoja. Elintoimintojen kirjaus (observations) isolle lomakkeelle tapahtuu tunnin välein, jos potilas on ventilaattorissa ja kahden tunnin välein jos hengitys on spontaania. Potilaasta kirjataan tunnin tai kahden välein peruselintoiminnot, tajunnan taso ja tarvittaessa hengityskoneen asetukset. Loppupäivä koostuu sitten lähinnä kirjaamisesta ja tarkkailusta. Kuten joka osastolla Katuturassa, myös kirjaamista on paljon SOAP-mallin mukaan (subjective-objective-assessment-plan), ja siinä on ainakin oppinut paljon hoitotyön sanastoa englanniksi. Teho-osastolla kirjaaminen on ollut ihan kattavaa, toisin kuin joillakin osastoilla se on tyyliin ”no complains raised-follow doctor’s orders-continue nursing care”. Näissä herää kysymys että miksi potilas ylipäätään on sairaalassa. Päivittäisistä havainnoista voisi sanoa myös sen, että ylipäätään koko sairaalassa lääkärien ja hoitajien välinen kommunikointi on aika heikkoa. Lääkärit ottavat monesti potilaalta itse vitaalielintoimintoja, vaikka hoitaja ne on juuri ottanut! Tieto ei siis kulje välillä kumpaankaan suuntaan, ja tämä tekee työstä vähän turhauttavaa.

Hoitajien tiski ja lääkekärry

Hoidin eräs päivä pientä 8-vuotiasta poikaa joka oli ollut auto-onnettomuudessa (MVA-motor vehicle accident) ja hänellä oli päähän, takaraivoon kohdistunut vamma. Lapsen vitaalielintoiminnot olivat vakaat (täällä ei muuten mitata lainkaan verenpainetta lapsipotilailta tehohoidossa), ilmeisesti lapsella oli jonkinasteinen aivovamma, koska lapsi oli tiedottomassa tilassa kokoajan – ilman sedatoivaa lääkitystä siis. Kipuvaste kuitenkin löytyi – GCS 1-2-4. Ihmettelin kun lapsi oli ollut kauan ilman nesteytystä tai ravitsemusta. Ja kun lääkärinkierto alkoi 10-11 aikaan, lääkärit olivat ihmeissään miten vähän nesteitä lapsi oli saanut – i.v kanyyli oli mennyt pieleen joskus aikaisemmin. Lapselle sitten laitettiin välittömästi uusi kanyyli ja nenämahaletku. Tässä esimerkki että aina ei tieto kulje parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin. En kuitenkaan osaa syyllistää hoitajia koska syyt ovat mielestäni syvemmällä koko kulttuurissa. Lääkäreitä myös arvostetaan kovasti täällä, ja joskus hierarkia on aika jyrkkää. Mutta välillä taas kaikki heittää läppää lääkärien kanssa ja tieto kulkee molempiin suuntiin!

Tunnettu Namibialainen rentous ei ole kadonnut teho-osastoltakaan ja jos esim. sydänkäyrämonitori alkaa huutamaan, hoitajilla ei ole koskaan kiire sen tarkistamiseen. Monesti sitten itse käyn katsomassa, mikä on ongelma ja raportoin siitä hoitajille 🙂 Tämä on toisaalta ihan opettavaista ja osastolla on ainakin helppoa olla oma-aloitteinen! Ja toisin kuin Suomessa harjoittelussa, sairaanhoitajat eivät ole jatkuvasti hengittämässä niskaan ja neuvomassa. Osastolla onkin oppinut paljon kun on saanut itse tehdä. Respiraattorin ja monitoreiden käyttö on tullut tutuksi, ja varmuutta on tullut myös katetroimiseen ja nenämahaletkun asentamiseen. Kokonaisuutena voisi sanoa acute care unitista: hyvin opettavainen paikka, ja vaikka ei kuulukaan pakollisiin opintoihini niin osastolta on saanut varmuutta mihin tahansa hoitotyöhön ja oppinut esim. tunnistamaan paremmin vakavat peruselintoimintojen häiriöt.  On ollut tosi mielenkiintosta nähdä hyvin erilaisia tapauksia, ja joka päivä on ollut eri potilas! Hoitajat ja lääkärit on olleet tosi mukavia ja olenkin kysellyt lääkäreiltä tyhmiä ja hyvin ovat selittäneet potilaista.

Ilonen ja ahkera opiskelija lähdössä töihin..

Vielä lyhyt sepustus ensimmäisestä vuorostani casualtyssa eli päivystyksessä! Tarkemmin ottaen dressing roomissa, jossa tehdään pieniä toimenpiteitä kuten injektiota i.m/i.v., haavanhoitoja ja tikkauksia. Menimme töihin kahden ruotsalaisen, Annien ja Linnean kanssa siinä klo 19 aikoihin ja sijoituimme dressing roomiin, alkuilta sujui injektioita lihakseen antaessa joka oli yleensä diklofenaakkia 75 mg, lapsille puolikas annos. Oikeastaan muuta kipulääkettä ei päivystyksessä käytetä, mikäli käsitin oikein. Potilaat hakevat suun kautta otettavat lääkkeet sairaala-apteekista itse. Hieman erilainen käytäntö kuin Suomessa 😀 Ei ole tullut kotopuolessa vastaavaa lääkettä injektiona annettua, kuten ei myöskään lihaksensisäisesti tai suoraan suoneen neulalla antibiootteja. Päivystyksessä seurattiin välillä myös mitä muissa huoneissa tapahtui, ja yhteen huoneeseen tuotiin autokolarin uhri jolla oli todella pahat kallon vammat ja jalat murtuneet. Hirveän näköistä oli, mutta opettavaista nähdä erilaisia vammapotilaita.

Loppuillasta päästiin myös tikkaamaan Linnean kanssa, humalaista miestä oli lyöty lasipullolla päähän ja ohimolla oli noin 5cm pitkä haava, johon sairaanhoitaja ensin laittoi tikit ihonalaiskudokseen. Hoitaja myös puudutti haavan hyvin lidocainilla. Me saimme sitten suturoida haavan umpeen, ja ensimmäinen tikkaus ikinä tuli tehtyä! Eipä tuota taitoa tosin meillä kotona tarvi, se kun on niin hirveän hankalaa että vain lääkärit pystyvät sen tekemään Suomessa.. 😉 Tuli huomattua että neulaa saa painaa ihon läpi ihan voimalla, etenkin kun jostain syystä neula oli ihan jäätävän iso ja lanka paksua – entiedä miksi mutta varmaan pienempikin olisi riittänyt. Siistin näköinen tuli ja ei muutakuin sidokset päälle ja potilas röntgeniin 🙂

Lisää tarinankerrontaa luvassa seuraavaksi Central hospitalista lastenosastolta! Me lähetään muuten huomenna perjantaina 3 päivän safarille Etoshan kansallispuistoon! Luvassa telttailua ja tunnelmointia leirinuotiolla jälleen 🙂 Tarkoitus ois nähdä ne kaikki eläimet mitä Afrikkaan yleensä tullaan katsomaan! Wish me luck 🙂

Randomeja havaintoja elämästä Namibiassa

Aurinkoista päivää täältä maailman toiselta puolelta 🙂 Mukava kirjoitella blogia näin aamupäivästä, turistiripulin yllättäessä jätin suosiolla menemättä töihin.. 😀 Tällä hetkellä olen siis harjoittelussa ACU:ssa eli suomeksi tehohoidossa. Nyt lähtee siis toinen viikko siellä ja laitan kyseisestä osastosta koostetta tämän viikon loppuun mennessä. On ollut kiinnostavaa ja ihan haastavaakin. Eettisiä kysymyksiä tuolla osastolla tulee myös pohdittua paljon. Tuolla osastolla pääsee tekemään töitäkin ihan mukavasti, koska jokaisella opiskelijalla on päivän aikana yksi potilas, josta otetaan vastuuta. Edellinen viikonloppu meni kuumuudesta ”nauttiessa” ja tuli käytyä myös Namibian suurimmilla musiikkifestivaaleilla lauantaina, AMPED 2015! Oltiin lähes koko 20 hengen porukalla liikenteessä ja hauskaa oli! Festarit olivat varmasti parhaiten järjestetyt, missä olen käynyt. Hinnat oli halvat ja turvallisuusjärjestelyt olivat huipussaan. Suurin osa artisteista oli Etelä-Afrikasta.

Käytiin sunnuntaina myös ratsastamassa hevosilla (kyllä, luit oikein), ja olipahan hieno kokemus. Olihan tuosta muutama vuosi kun on viimeksi käynyt hevosen selässä. Ei ollut hassumpaa ratsastaa auringonlaskussa komeiden vuoristomaisemien keskellä. Laitan kyseisestä aktiviteetista todisteeksi kuvia tähän vielä!

Three musketeers

Sundown ride

Hienot festarit oli, vaikka en mitään Dj-musiikista tms tajuakaan 😀

Tässä blogipostauksessa ajattelin kertoa vähän minkälaista on päivittäinen elämä Namibiassa, ja erityisesti minkälaisia erikoisia piirteitä se sisältää näin härmäläisen näkökulmasta katsottuna. Elämä on täällä kyllä erilaista kuin Suomessa, mutta toisaalta se ei eroa siitä paljonkaan. Länsimaalaisuus on nimittäin täälläkin vahvasti läsnä, ainakin jos et tee muuta kuin käyt ostoskeskuksessa ruokaostoksilla, kuntosalilla ja sitten kotiin. Ero on todella suuri, kun lähtee köyhemmille alueille kuten Katuturaan, maaseudulle ja sairaalalle. Namibia on suurten kontrastien maa. Päällimmäisenä tunteena on on hämmennys ja epäreiluuden tunne kun siemailet cappuccinoa Grove Mallissa hipsterikahvilassa ja muutaman kilometrin päässä ihmiset asuvat pellistä kyhätyissä hökkelikylissä vailla minkäänlaista toimeentuloa. Tuloerot ovatkin Namibiassa todella suuret myös maailman mittapuulla. Kuitenkin, Namibia on helposti Afrikan turvallisimpia ja vakaimpia maita.

Tuntuu, että täällä monet tummaihoiset ajattelevat että jos olet valkoinen, olet myös automaattisesti rikas. Ja sairaalassa lääkäri 🙂 Täällä myös kuvaillaan ihmisiä avoimesti ihonvärin perusteella, sairaalalla kuulee monesti sanottavan että ”tuo musta mies tuolla, kysy siltä”, ja toisinpäin. Esimerkiksi Suomessa asian kanssa ollaan paljon varovaisempia, mutta täällä ihonvärin perusteella jaottelu on arkipäivää. Ohiajavista autoista huudellaan monesti myös naispuolisille vaihto-opiskelijoille ”Hey girl, I like your colour!”. Luulisin, että mitä blondimpi, sen huomiotaherättävämpi.

Aaltopellistä tehtyjä asumuksia valtatien varrella

Namibian suurin ja mahtavin ostoskeskus, Grove Mall

Toisena tulee mieleen asioiden hoitamisen totaalinen tehottomuus ja käsitys ”african time”, johon olen kyllä jo sopeutunut mainiosti 😀 Täällä on todella paljon erilaisia ammatteja ja toimenkuvia, jotka länsimaissa puuttuvat yleensä kokonaan. Esimerkiksi kaupassa hedelmähyllyllä asioidessa, vaa’alle on erikseen palkattu henkilö, joka punnitsee sen omenapussin ja länttää tarran kylkeen. Ehkä tämä on huijausyritysten estämiseksi? Kassalla on myös aina kauppakassien pakkaajat, jotka laittavat ruokaostokset noin muovipusseihin, jotka ovat niin pieniä ja ostokset jaotellaan siten, että kasseja on parhaimmillaan 8-10 kpl 😀 Näillä kassienpakkaajilla on tietysti myös esimies, eli laaduntarkkailija joka seisoo kassojen edustalla. Tehottomuudesta sen verran, että esim. pikaruokapaikassa asioidessa työntekijöitä hengailee tiskin takana pilvin pimein, mutta palvelu on joskus _todella_ hidasta! Yleensä ollaan enemmän kiinnostuneita tsekkaamaan instagramia puhelimesta, kuin palvelemaan asiakkaita. Tämä varmasti on osa afrikkalaista aikakäsitystä, koska täällä ei olla koskaan missän ajoissa. En kyllä ole itsekään ollut kertaakaan töissä tasan seitsemältä, koska sillä ei oikeasti ole täällä mitään väliä 😀 Voit mennä töihin puoli tuntia myöhässä, ja se on ihan fine kaikille. Eipä meidän kyyditkään sairaalalle ole kertaakaan olleet ajoissa!

Ulkona syöminen on muuten täällä erittäin halpaa, lähes yhtä kannattavaa kuin itse ruoan tekeminen. Esim. annokset pastaa tai muuta ihan hienossa ravintolassa maksavat monesti alle 100 Namibian dollaria eli noin 5 euroa. Illallinen alkuruokineen irtoaa monesti alle 15 eurolla. Ja ruoka on hyvää lähes poikkeuksetta! Kunhan sitä jaksaa ensin odottaa.. Onneksi syöpä nimeltä McDonalds ei ole levinnyt Namibiaan asti.. 😀

Turvallisuuteen on Namibiassa panostettu, joskus vähän liiankin kanssa. Kuten: Ostoskeskuksissa shoppaillessa lähes jokaisen liikkeen edustalla seisoo vartija, joka teippaa/niittaa kiinni jo ostamiasi tuotteita sisältävät kassit. Monesti vartijoita ei kyllä näytä ollenkaan kiinnostavan varkauksien estäminen, ja monesti näkee melkoisen ”gonahtaneita” vartijoita. Toisaalta jotkut taas ovat erittäin skarppina. Vartijat kantavat ostoskeskuksissakin jäätävän isoa mellakkapamppua, ja joskus myös ihan pistoolia. Yökerhon edustalla ei ole yllätys nähdä vartijoiden kantavan ihan vanhanajan AK-47 -rynnäkkökivääriä. Baariin mentäessä ovimies myös tekee henkilöntarkastuksen jokaiselle, siis miehille, koska naisille ei tarvi ja naiset pääsevät muutenkin aina sisään ilmaiseksi jokapaikkaan 😀

Sairaala-alue on suljettu aidoin ja portein, ja porttia vartioi varmaan noin 5 vartijaa, jotka eivät kuitenkaan koskaan pysäytä ketään tai kysy millä asioilla liikkuu! Peukkua vaan näytetään ja hymyillään leveästi 🙂

Toisaalta, siviilit kantavat täällä paljon puukkoja ja tuliaseita. Olen jo tähän mennessä nähnyt parilla taksikuskilla pistoolin gangsterityyliin housunkauluksessa. Katuturassa käydessä paikallisella torilla parilla verkkareihin pukeutuneella jannulla oli katkaistu haulikko ja toisella kivääri. Täytyy sanoa, että ei tuo ainakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta. Tuolla torilla oli myös muutama humalainen mies, jotka kantoivat tyhjää olutpulloa. Vaikutti että aseena, ihan kaiken varalta.. Maria sanoikin, että tuli mieleen vain Katururan sairaalan päivystykseen virtaavat potilaat, joita on lyöty lasipullolla päähän.. 😀 Tuolla torilla käydessä muuten tuli ensimmäistä kertaa tunne, että on Afrikassa! Siellä myytiin kaikkea kuivatuista toukista videopeleihin, ja myös perinteistä Namibialaista paistettua lihaa. Sitä kärpästen määrää joka parveili raa’an lihan ympärillä!

Taksit täällä on taas oma lukunsa, julkista liikennettä ei siis ole ja on kuljettava joko taksilla, majatalon kyydityksillä tai kävellen. Julkiset taksit ovat yleensä turvallisia päiväsaikaan ja myös pimeään aikaan ollaan kuljettu niillä isommalla porukalla. Taksikuskit ajavat siis omilla autoillaan ja takaikkunaan on vain lätkäisty taksien tunnistusnumero. Jotkut taksikuskit varoittelee taksimafioista jotka kuulema puukottavat ja ryöstävät kaiken. Ei ole vielä tullut vastaan, onneksi! Maalaisjärjen käyttö on sallittua kuitenkin, ja pimeällä ei kukaan todellakaan lähde yksin julkiseen taksiin! Julkinen taksi on todella halpa, 10 Namibian dollaria (~60-70 snt) ja pääset sillä mihin tahansa kaupungin sisällä. Toinen vaihtoehto on tilata Dial-a-Cab, joka on luotettava firma ja vastaavat tekemisistään

Kulttuurin erilaisuus ihmisten keskinäisissä suhteissa on tullut myös esille: jos esim. nainen haluaisi vain keskustella ja kysellä kuulumisia jonkun paikallisen miehen kanssa, tämä mies olettaa heti että nainen on hänestä kiinnostunut ja sanaa ”ei” on kuulema aika hankala ymmärtää tämän jälkeen. Tämä myös toimii toisinpäin, ja jos juttelen sairaalalla paikallisten naispuolisten sh-opiskelijoiden kanssa, tulee sellainen tunne että nämä haluaisivat välittömästi lähteä Suomeen kanssani! Kerran tätä on ehdotettukin, mutta siinä taisi olla myös huumoria mukana. Yleisesti ottaen ihmiset ovat täällä kyllä huumorintajuisia ja ystävällisiä.

Aika on muuten täällä on kulunut todella nopeaa vauhtia, ja kohta on puolet ajasta jo kulunut! Uskomatonta 😀 Tuntuu muuten jo tässä reissun puolivälissä, että lähtisin milloin vaan takaisin jos olisi mahdollisuus. Sen verran on ollut mukavaa ja on myös tullut ihan oikeasti opittua asioita sairaanhoitajan työtä ajatellen.

Pelleiltiin lasten kanssa ihan urakalla

Käytiin viime viikon keskiviikkona myös Home of Good Hopessa, joka on Katuturassa kaikista köyhimmille lapsille tarkoitettu soup kitchen, jossa lapset syövät joka päivä. Kirkko myös lahjoittaa elintarvikkeita lasten perheille joka keskiviikko. Alemmassa kuvassa ruotsalaisten tyttöjen lahjoittama liukumäki! Tosi iloisia ja ennakkoluulottomia lapsia olivat, vaikutti että suurin osa ei saa tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan. Ressukoilla ei ollut edes kenkiä jalassaan, mutta hauskaa riitti ja leikin sai aikaan mistä vain!

Home of Good Hopen piha

Seuraavaksi luvassa koostetta ACU:lta!

Hoitokulttuurishokki ja vauvatehdas, osa 2

Iltapäivää täältä kuumuudesta! Täällä alkaa olla jo ihan suht kesäiset lämpötilat, +33c varjon puolella. Onneksi aurinko on ollut vähän pilvessä tänään 😀 Kauppaan kävelykin tuntuu samalta ku ois vetäny sellasen 10km lenkin kovalla tempolla, sen verran lämmin on ilma. Mutta ei voi valittaa, kun kuulee minkälainen Suomen sää on ollut lähiaikoina.. 😉

Harjoittelu synnytysosastolla jatkui siis vielä tämän viikon, ja tässä postauksessa tarina saa jatko-osan 🙂 Tehtiin Marian kanssa osastolla pari iltavuoroa ja nämä olivat paljon antoisampia kuin päivävuorot, johtuen siitä että paikallisia opiskelijoita on todella runsaasti osastolla päivisin. Ja koska täällä kaikki sairaanhoitajat valmistuvat myös samalla kertaa kätilöiksi, on synnytyksistä kova kilpailu 😀 Paikallisten opiskelijoiden Midwifery Science -kurssiin kuuluu 25 normaalin alatiesynnytyksen hoitaminen. Eräs opiskelija oli tullut töihin aamulla klo 7.00 ja oli osastolla vielä 23 aikoihin illalla. Halusi vain saada vielä yhden synnytyksen.. ”I need one more delivery!” Opiskelu täällä on paljon rankempaa kuin mihin Suomessa on totuttu..

Kuten todettua, iltavuoroissa sai päästä tekemään paljon enemmän ja sai enemmän vastuuta ilman että 5 muuta opiskelijaa pyörii kokoajan samoissa potilashuoneissa. Menimme töihin keskiviikkona klo 19, jolloin siis yövuoro aloittaa (yövuoro alkaa täällä klo 19 ja loppuu aamulla klo 7!). Yleensä ulkomaiset opiskelijat tekee iltaisin vain 5h eli lähdimme kotiin keskiyöllä.

Työn ääressä

Ilta vaikutti aika rauhalliselta, ja sitä se olikin suurimmaksi osaksi. Otin verenpainetta ja printtasin sikiön sydänkäyrää aktiivisessa vaiheessa olevilta synnyttäjiltä. Yhdessä huoneessa alkoi sen sijaan tapahtua, erään äidin sikiön sydänäänet heikkenivät aika ajoin ja päivystävä venäläinen lääkäri päättikin että äiti on saatava kiireellisesti leikkaussaliin ja päivystykselliseen keisarileikkaukseen. Äidin raskaus oli muuten edennyt normaalisti ja oli täysiaikainen. Tuntui, että tätä asiaa sairaanhoitajat ihmettelivät kohtuuttoman kauan, ennenkuin raportoivat lääkärille asiasta! Sitten alettiinkin kiireesti puuhata äidille virtsakatetria ja valmistelemaan leikkausta varten. Operoitavan potilaan täytyy ensin allekirjoittaa jonkunlainen suostumuskaavake leikkauksen suorittamiseen, ja tämän jälkeen lähdettiinkin viemään naista leikkaussaliin. Leikkaussaliryhmä oli todella nopeasti paikalla toimintavalmiudessa puhelinsoiton jälkeen! Leikkaus tehtiin yleisanestesiassa eli ei muutakuin anestesialääkäri laittamaan Propofolia eli ”unimaitoa” suoneen ja intubaatioputki paikalleen.

Vauva saatiin kohdusta ulos nopeasti, mutta valitettavasti elottomana. Avustin vauvan elvytyksessä sen minkä pystyin, lähinnä ojentamalla lastenlääkärille tarvitsemiaan tavaroita. Kuuntelin myös välillä stetoskoopilla, olisiko vauvalle tullut omaa sykettä. Ventiloinnista, painantaelvytyksestä ja napalaskimoon annetusta adrenaliinista huolimatta vauvalle ei saatu ollenkaan omaa sykettä, ja elvytys lopetettiin noin 30 minuutin jälkeen tuloksetta. Leikkaussalin tunnelma oli käsinkosketeltava, kun mitään ei enää ollut tehtävissä. Elvytyksen jälkeen tosin todettiin, että vauvan kallo oli epämuodostunut, ja vauvalla todettiin muitakin poikkeavuuksia kehityksessä. Kokemus oli erittäin ikävä mutta samalla opettavainen, kun ei aikaisemmin ole ollut mukana vastasyntyneen elvytyksessä. Koko leikkaus sujui ammattimaisesti ja nopeasti, ja uskoisin että toteutettu elvytys oli laadukasta. Aika kauan tapahtuneen jälkeen kävin ylikierroksilla ja olin valmis ihan kaikkeen!

Asianmukaiset suojaukset!

Tunnelmat loppuillasta.. 😀

Torstaina menimme siis myös iltavuoroon, ja siitä illasta muodostui oikea Toimintatorstai!! 😀 Olin mukana kolmessa synnytyksessä, ja kaikki sujuivat onneksi normaalisti. Synnyttäjät eivät olleet ensikertalaisia joten synnytys oli nopea ja yllättäen vauvan pää olikin näkyvillä. Joten perussettiä, napanuoran leikkaus, vauvan puhdistus, tunnistusrannekkeiden laittaminen, silmiin antibioottista salvaa infektioiden ehkäisemiseksi, ja istukan tarkistus. Jokainen synnytys oli kuitenkin aina hieman erilainen ja opettavainen. Synnytykset hoidettiin yleensä potilashuoneessa viemättä potilasta synnytyssaliin. Yleensä äideille ei laitettu edes kanyylia, jos sille ei nähty tarvetta! Moni potilas kärsikin dehydraatiosta, ja nesteytys olisi ollut paikallaan monen kohdalla. Aina mietti, että jos jotain sattuisi, niin täytyy sitten hätätilanteessa alkaa sohimaan kanyylia paikoilleen. Voi kyllä vain ihmetellä, miksi osastolla ei ole esimerkiksi kunnollisia saturaatiomittareita vauvoille, vaan ne ovat aikuisten malleja! Niillä ei saa hyvällä tahdollakaan otettua saturaatiota vastasyntyneeltä.. Myös happimaskeja vauvoille saisi olla enemmän.

Loppuillasta huomasin, että osaston pihalla parkkipaikalla tapahtuu jotain ja huolestuneen näköisiä ihmisiä alkoi parveilla osaston pääovilla. Eräs kokeneempi Sister luki sanomalehteä kansliassa ja käski minua ottamaan pyörätuolin ja delivery packagen (kaikki tarvittava synnytystä varten steriilissä pakkauksessa), ja menemään näiden kanssa pihalle, ilmeisesti joku oli synnyttämässä parkkipaikalla. No, keräsin tavarat ja pistin juoksuksi, mukaan liittyi pari lääkärikandia. Ihmiset pihalla viittoivat vimmatusti luokseen, eivätkä ilmeisesti osanneet englantia vaikka kuinka kysyin missä potilas on ja mikä parkkipaikan autoista on kyseessä. Lopulta auto löytyi, avasin takaoven ja siellähän oli juuri synnyttänyt äiti itkevä vastasyntynyt sylissään! Eipä ole vauvan itku kuulostanut koskaan niin tervetulleelta 😀 Ilta alkoi olla jo aika viileä, joten vauhdilla delivery package auki, napanuora poikki ja sekä vauva että äiti sisälle. Istukka löytyi myöhemmin lattialta. Yleensähän kotona tai autossa tapahtuvat synnytykset ovat normaaleja ja lopputulos on hyvä. Ajatuksena se on vain aikas karu, synnyttää henkilauton takapenkille! Mutta ei se aina ole mahdollista keretä ajoissa sairaalaan.

Synnytysosaston harjoittelu päättyi torstaihin ja on ollut tähän mennessä helposti opettavaisin harjoittelu. Lähes kaikki lääkärit ja sisterit ovat olleet ystävällisiä ja kysyttäessä tyhmiäkin asioita aina jaksaneet vastata! Kivunlievityksen ja empatian puute vähän jäi mietityttämään. Synnytykset hoidetaan rutiinilla ja kliininen tietämys kokeneemmalla henkilökunnalla on varmasti hyvää. Ensiviikolla aloitan ACU:ssa eli acute care unitissa, jossa olisi tarkoitus olla ainakin kaksi viikkoa. Tulee kuulemma paljon olemaan mm. vaikeita palovammapotilaita.

Käytiin maanantaina UNAMin pääcampuksella kuuntelemassa ruotsalaisen, vierailevan sairaanhoidon opettajan luento. Aiheena oli syöpäpotilaan hoitotyö, ja olipahan muuten ihan hyödyllistä palauttaa asioita mieleen! Kuitenkin ku oon syöpäosastolla ollut harjoittelussa ja töissäkin. Oltiin koko 20 opiskeljan porukalla liikenteessä, ja paikallisissa opiskelijoissa se herätti hieman ihmetystä 😀 Louise-koordinaattorimme heittikin että ei ole varmasti koskaan nähnyt näin monta valkoista ihmistä yhtäaikaa campuksella 🙂

Back to school!

Koitetaan taas ensiviikolla kyhätä kasaan jonkunlainen postaus!

Hoitokulttuurishokki ja vauvatehdas, osa 1

Hyvää iltaa! Nyt alkaa olla jo viikko edellisestä blogitekstistä, ja pakkohan se on teidän tiedonjano jälleen sammuttaa 😉 Elämä täällä on rullannut omaan rentoon tahtiinsa sisältäen harjoittelua, auringonpalvomista, kaupungilla hengailua ja juhlimista. Meidän talolla on nyt aika hiljaista, juuri hyvästelimme kolme ruotsalaista tyttöä kotimatkalleen. Yllättävän haikealta tuntui hyvästellä nämä tytöt, olimmehan kuukauden jakaneet yhdessä huikeita kokemuksia. Nyt täällä meidän talolla on siis enää 6 ihmistä! Sanonta väki vähenee, pidot paranee ei tässä tapauksessa kyllä pidä lainkaan paikkaansa!

Olen nyt ollut viikon verran harjoittelussa synnytysosastolla (maternity section). Samaisessa rakennuksessa on myös postnataalinen lapsivuodeosasto ja myös antenatal care, synnytystä edeltävä ohjaus- ja hoitoyksikkö, joka siis vastaa suomen neuvolaa. Aikaisemmin siis en ollut nähnyt synnytystä, ja kokemus raskaana olevista potilaista oli muutenkin tosi vähäistä. Todella opettavaista on ollut, mutta kulttuurin erilaisuuden huomaa varmasti kaikista parhaiten synnytysoastolla. Pientä kulttuurishokin poikasta oli ensimmäistä kertaa havaittavissa tällä osastolla. Synnytysosastolla on yhden vuoron aikana arviolta noin 15 synnytystä, ja välillä on todella kiire. Osastolla hoidetaan myös äitejä, jotka kärsivät mm. pre-eklampsiasta. Synnytykset hoidetaan rutiinilla ilman minkäänlaista kivunlievitystä, ja äidin tukemista ja ohjaamista ei käytännössä ole. Tämä riippuu tietenkin hoitajasta, osastolla työskentelee myös erittäin myötätuntoisia ja työlleen omistautuneita hoitajia. Huomaa selvästi, että eletään kulttuurissa jossa kivun näyttäminen ei ole sopivaa ja katsotaan heikkoudeksi. On sinänsä hassua että äidit tulevat osastolle kipujen takia, mutta kipulääkkeitä kuitenkaan juuri käytetä! Jonkun verran käytetään ennen synnytystä petidiiniä, mutta itse synnytyksessä ei ole kivunlievitystä. Myöskään tilanteessa, jossa ulkosynnyttimiä joudutaan leikkaamaan synnytyksen aikana, ei käytetä paikallispuudutusta tai muutakaan lievitystä. Tämä on todella raju ajatus, kun tullaan hoitokulttuurista jossa potilaan tulisi olla kivuton ja potilas saa varmasti kaiken tarvitsemansa kivunlievityksen.

Ensimmäinen päivä meni monttu auki ihmetellessä, ja näin myös ensimmäisen synnytyksen, joka ei tällä kertaa mennyt täsyin putkeen. Äiti oli tullut osastolle supistuksien ja kipujen takia, ja heti alussa huomasimme sikiön sykettä cardiotocografialla tarkistettaessa että sikiön syke (fetal heart rate) vaihteli jatkuvasti välillä 60-150 bpm, ja välillä sitä ei rekisteröity ollenkaan. Tämä ilmeisesti johtui kaulan ympärille kiertyneestä napanuorasta, joka siis huomattiin vasta vauvan syntyessä. No, tätä ihmeteltiin hoitajien ja lääkäriopiskelijoiden kanssa suhteellisen kauan ja sitten päätettiin että synnytys on saatava käynnistymään, supistuksiakin alkoi olla jo muutaman minuutin välein. Valmistuneelta kätilöltä tuli tiukka käsky: ”Push!” You’re not even trying!”. Lapsi syntyi noin 15 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen ja hengitys ei käynnistynyt spontaanisti, joten kätilö vei vauvan kiireesti virvoittelu/elvytyshuoneeseen ja aloitti vauvan happeutuksen ja virvoittelun. Vauva virkosi kuitenkin aika nopeasti, ja oli hienoa kuulla vauvan ensimmäinen itkunparkaisu! Muut synnytykset sinä päivänä ja koko viikolla menivätkin ilman ihmeellisempiä ongelmia, ja rutiininomaisesti 🙂

Potilashuone. Verhon takana on synnytys käynnissä

Seuraavana päivänä halusin pelikentälle mukaan tosissaan! Työskentelin admission roomissa, johon äidit tulevat ensimmäisenä osastolle saavuttuaan. Admission roomissa tarkistetaan sikiön vointi ja asento, tarkistetaan kohdunsuun avautuneisuus ja otetaan vitaalielintoiminnot. Myös virtsa stiksataan, ja otetaan verensokeri ja pika-Hb. Potilasta haastatellaan tämän tulosyystä, joka yleensä ovat kivuliaat voimistuneet supistukset, alavatsa- ja selkäkivut. Sattui todella mukavat Sisterit samaan huoneeseen, ja he näyttivät miten palpoidaan vatsa ja rekisteröidään sikiön sydänkäyrä ja supistukset. Jo ensimmäisenä päivänä pääsin hoitamaan omia potilaita, kun ohjaajani ilmoitti ”Timo, that one is your patient, you know what to do”. Otin vastaan potilaita, suoritin yllä mainitut toimenpiteet, kunnes Sister tuli tarkistamaan kohdunsuun avautuneisuuden. Välillä synnytyssaliin lähtö tuli nopeasti, ja useamman kerran juoksin pyörätuolin kanssa osaston käytävillä! 😀 Joskus vauva myös kerkesi syntyä admission roomissa ongelmitta. Tämän jälkeen yleensä tarkistin istukan ja napanuoran ja kirjasin tiedot lomakkeeseen. Laitteiden rikkinäisyys tai niiden puute tuotti välillä ongelmia, pariin päivään ei ollut toimivaa verensokerimittaria ja kuumemittaria piti metsästää pitkin osastoa.

Työpiste! Karua on, mutta ihan toimivaa

Minä ja roskis? Viikonloppu edessä

Osastolla lähes kaikki luulevat meitä pohjoismaalaisia sairaanhoitajaopiskelijoita lääkäreiksi/kandeiksi. Eräänkin kerran on muutama paikallinen lääkärikändi tullut kysymään mitä tehdään seuraavaksi 😀 Minä siihen sujuvasti että tuo peti pitäis ainaki pedata ja siihen uusi potilas, mutta selvitin hänelle myöhemmin että olen vain sairaanhoitajaopiskelija! Potilaat suhtautuvat meihin yleensä pelokkaan ja varautuneen oloisesti, kuten kaikkeen hoitohenkilökuntaan. Potilaiden käytöksestä kuitenkin näkee, että he arvostavat hoitohenkilökuntaa ja näiden työpanosta. Potilaat yleensä hakeutuvat kontaktiin kutsumalla myös minua ”doctor, doctor can you help me…” En ole yleensä jaksanut oikaista väärinkäsitystä 😀

Lisää tekstiä synnytysosastolta luvassa ensiviikolla! See ya!

Lastentauteja

Terveisiä täältä kuumuudesta! Kokoajan muuttuu keli kuumemmaksi kesän lähestyessä, yölläkin tuntuu olevan yli 20 astetta. Arki on lähtenyt rullaamaan sujuvasti täällä, mutta ollaan muistettu käydä myös hyvällä porukalla syömässä ja loikoiltu auringossa pooolilla!

Aika täällä kuluu tosi nopeaa vauhtia ja nyt on takana viikko lastentautien osastolla 8B Katuturan sairaalassa. Eka päivä oli vain orientaatiopäivä, jossa sairaalan opiskelijavastaava sister Thele näytti meille sairaalan tärkeimmät osastot ja kertoi niistä. Olin osannut odottaa minkälaista sairaalassa tulisi olemaan, mutta sairaalan ränsistyneisyys ja potilaiden suuri määrä tiloihin nähden yllättivät. Kaikki potilaat olivat kuitenkin todella hyväntuulisia ja aina piti muistaa tervehtiä kaikkia! Ilmeisesti luulivat meitä lääkäreiksi kun niin ystävällisiä olivat 😉 Kierroksen jälkeen laadittiin alustavat suunnitelmat millä osastoilla tullaan aikamme viettämään sairaalassa, ja itse tulen olemaan ainakin seuraavilla osastoilla: lastentaudit (paediatrics), synnytysosasto (maternity), teho-osasto (acut care unit), leikkuri (operating theatre), ja casualty (päivystys). Vietän kullakin osastolla yleensä pari viikkoa, vähän kiinnostuksen mukaan! Ajatuksena on että sairaalasta on saatava kaikki irti ja käydä kaikilla kiinnostavimmilla osastoilla! Muiden opiskelijoiden juttuja kuunnellessa ei ainakaan leikkausosastolla tai päivystyksessä luulisi tulevan tylsää 🙂

Sairaala koko komeudessaan!

Osaston kanslia

Ajatuksena oli, että aloitan lastentaudeilta koska se voisi olla vähän pehmeämpi lasku sairaalan toimintaan ja niin se varmasti olikin! Osastolla 8A hoidetaan lapsia ikävuosista 2-13 ja saman kerroksen 8B:llä lapsia vastasyntyneistä 2-vuotiaisiin. Lastentautien osaston 8B ensivaikutelma oli: a) paljon paperitöitä b) todella paljon potilaita c) koko osaston toiminta vaikutti erittäin sekavalta 😀 Yleisimpiä hoidon syitä olivat mm. keuhkokuume komplikaatioineen, vesirokko, hydrochephalus eli vesipää, epäselvät yleistilan laskut ja ennenaikaisesti syntyneiden tarkkailu. Myös tuberkuloosi oli jollakin lapsella ja erilaisia kehityshäiriöitä.

Osastolla oli töissä muutama kokeneempi Sister ja lähes kaikki muut olivat Namibialaisia sairaanhoidon opiskelijoita. Voisi melkein sanoa että opiskelijat pyörittivät osastoa lukemattomien lääkärien ja kandien lisäksi. Ensimmäisinä päivinä otimme lähinnä vitaalielintoimintoja, punnitsimme vauvoja, kirjasimme vointia paperille SOAP-järjestelmän avulla ja avustimme lääkäreitä verinäytteiden otossa ja kanyylin laitossa. Lapsien äidit ovat siis paikalla 24/7 ja huolehtivat kaiken perushoidon kuten pesemisen ja syöttämisen. Hoidimme tosin erästä 2-vuotiasta poikaa, jonka vanhemmat olivat hylänneet tämän. Hoitajat kyselivät lapsien vointia äideiltä ja perustivat olettamuksensa heiltä saatuihin tietoihin. Välillä koko kirjaaminen tuntui turhauttavalta, koska tuntui että lääkärit eivät edes lukeneet niitä. Muutenkin on melkoisesti totuttelemista paperihommiin, koska tietokoneita tai potilastietojärjestelmää ei ole. Kaikki potilaan paperit ovat isossa kansiossa, jota säilytetään potilashuoneessa pöydällä. Papereissa ei ole mitään järjestystä, vaan aina vain pitää etsiä oma kaavake kuten vitaalien kirjaus, voinnin seuranta ja lääkärien paperit.

Opiskelijaohjausta ei ainakaan tällä osastolla juuri ole, vaan tilanteisiin pitää hakeutua aktiivisesti ja yrittää kysellä parhaansa mukaan. Kaikenlaisia opiskelijoita kyllä käytetään sujuvasti työvoimana osastolla, mikä on positiivinen asia 😀 Ensimmäisenä päivänä meitä mentoroi hieman paikallinen 2. vuoden sairaanhoitajaopiskelija, joka oli todella motivoitunut ja halusi tehdä kaiken niin hyvin kuin pystyi.

Lääkärien kirjauksia. Tuottaa pieniä vaikeuksia saada selvää tuosta

Mutta voi kyllä sanoa että opettavaista on ollut! Pääsääntöisesti  potilaille annettu hoito on varmasti hyvää, mutta tehokkuudesta tai hyvästä ympäristöstä potilaille ei voi kyllä puhua. Täällä on myös oppii soveltamaan asioita, koska esimerkiksi haavanhoitotarvikkeita ei aina ole tarpeeksi. Haavanhoito on todella yksinkertaista muuten täällä: aina sama keittosuolalla puhdistus + betadinetaitokset + sideharso.Erästä ruotsalaista opiskelijaa lainatakseni: ”They f**ckin love bandage here!” Sideharsoa käytetään paljon ja joka paikkaan varmaankin sen edullisuuden vuoksi.

Jos haluat suojahanskat käteesi, niitä saa yleensä etsiä useammasta huoneesta ja kun löydät paketin, ne on tietenki liian pieniä 😀 Aina kuitenkin tarvikkeita on löytynyt, kun kysyy henkilökunnalta, niitä säilytetään vain missä sattuu.

Dressing roomin varustusta

Dressing roomissa tapahtuu yleensä pienet operaatiot, kuten kanyylien laitot ja verinäytteiden otot lapsilta. Täällä nuo tekee aina valmistunut lääkäri tai kandi.

Lääkkeitä säilytetään vaihtelevassa järjestyksessä

Lääkehoidosta saisi jo oman tarinansa, eniten ihmetyttää lääkkeiden säilytys erilaisisissa lääkevaunuissa, pahvilaatikoissa pöydällä ja jopa hoitajien taukohuoneessa etc etc! Päivävuoron aikaan lääkkeet jaetaan kerran päivällä kokeneempien hoitajien toimesta.

Pieni ennenaikaisesti syntynyt poika, jonka vointi oli onneksi hyvä 🙂

Semmosta tällä kertaa!

Holiday mode!

Nyt on lähes kaksi viikkoa Namibiassa takana ja blogipäivitykset laahaa pahasti jäljessä, osittain johtuen huonosta wifi-yhteydestä (kuvien lataus vaatii nyt jonkunlaisen yhteyden), ja siitä kun ollaan oltu reissussa ja harjoittelukin on jo päässyt alkamaan! Vietettiin jokseenkin unohtumattomat  neljä päivää Sossusvlein autiomaassa ja Swakopmundissa 4 suomalaisen, 5 ruotsalaisen kahden tanskalaisen opiskelijan kanssa. Unohtamatta tärkeintä eli kuskiamme ja kokkiamme Waynea!

Matkaan lähdettiin perjantaina aamuyöllä klo 4.00 ja edellinen ilta oli tietenkin vietetty paikallisessa karaokebaarissa (todella viisasta). Edessä oli tosiaan 8h matkustusta hieman yllätykselliseen kohteeseen eli keskelle-ei-mitään Sossusvlei Desert Lodgelle. Oltiin matkan aika siinä uskossa että saavutaan suoraan Swakopmundiin mukavuuksien äärelle mutta telttailuhommiksi meni! Oli kyllä mahtava paikka tuo, joka puolelle avautui uskomattomat maisemat, tuli olo kuin olisi ollut suurella hiekkalaatikolla.

Reissusuunnitelma tarkentui paikan päällä, vietettiin yksi yö telttaillen ja seuraavat kaksi yötä Swakopmundissa guesthousessa. Ylimääräinen jauhanta sikseen, katsokaa kuvia!

Auringonnousu matkan varrelta

Sossusvlei Desert Lodge

Yllätyksenä tuli autiomaan yön kylmyys. ”It was freeezing cold!”. Lämpötila taisi laskea alle nollan ja eräänkin kerran heräsin siihen että joka paikka oli jäässä ja ketut ja Namibian kansalliseläimet Oryx-antiloopit huutelivat teltan ympärillä. Aika jännä tuo lämpötila, koska päivällä taas lämmintä on 28-30 astetta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Taidonnäytteemme, tuli ihan inttiajat mieleen.

Dune 45 mykisti kauneudellaan.

Auringonlasku värjäsi hiekan täysin kultaiseksi!

Matkaseura ja Kauriin kääntöpiiri jossain matkan varrella.

Sossusvleista matkamme jatkui Swakopmundiin, jossa meille piti olla talo varattuna meidän käyttöön, mutta saavuttuamme talolle, siellä olikin jo toisten asukkaiden tavarat huoneissa ja ilmiselvästi joku porukka asumassa talossa. Vaihtoehdoksi jäi Swakopmundin kunnalliset bungalowit, joten vietimme ensimmäisen yömme Swakopmundissa siellä. Pientä jännitystä reissuun! Osalla porukasta meinasi jo epätoivo iskeä 5h matkustuksen jälkeen, mutta kaikki kääntyi onneksi parhain päin ja itkupotkuraivareilta säästyttiin 🙂 Seuraavana päivänä mentiin sitten ajelemaan mönkijöillä dyyneille, ja olihan muuten mahtavaa hommaa! Ihan paras aktiviteetti Swakopmundissa. Meillä pojilla oli tietenkin vähän tehokkaammat 250-kuutioiset mönkijät ja tytöt ajeli automaattivaihteisilla, vähän laiskemmilla mopoilla 😉 Lähes pakko päästä joskus uudestaan ajamaan tuonne!

Swakopmundin dyynit

Jonkunlaista maisemaa 🙂

Hiekka päättyi mereen.

Hauskaaa!

Swakopmundissa näin myös pilviä, joita ei juuri muualla Namibiassa esiinny

Auringonlasku kotimatkalta, joka ilta yhtä uskomaton!

Pian tulossa alkutunnelmia harjoittelusta Katuturan sairaalasta, jossa harjoitteluni on juuri päässyt alkamaan! Siihen asti take care!

Blogin avaus & ensimmäiset mietteet Namibiasta!

Päivää kaikille tasapuolisesti! Tämän blogin tarkoituksena on kertoa 3. vuoden sairaanhoitajaopiskelijan elämästä Namibiassa, Windhoekissa. Vietän täällä siis opiskelijavaihdossa lähes neljä kuukautta, syyskuusta joulukuun loppupuolelle 2015. Reissun aikana on tarkoitus myös viettää kolme viikkoa Etelä-Afrikassa Kapkaupunkissa lähinnä lomailun ja erilaisten aktiviteettien merkeissä! Matkalla mukana roikkumassa on siis opiskelutoverini Maria.

Blogin tarkoituksena on myös toimia pohjana eräälle koulutyölle, joten pysykää mukana vaikka teksti saattaakin olla välillä rajun analyyttistä ja syväluotaavaa 😉 Tämä on sitten myös ihka ensimmäinen ploki mitä ikinä kirjotan, joten saa nähdä mitä tästä tulee.

Vaihtoon lähtöön sain kipinän ihan vain halusta kokea vierasta kulttuuria ja erityisesti hoitokulttuuria. Olihan taustalla myös se, että ihan pikkupojasta asti olen halunnut käydä Afrikan mantereella. Kynnys oli matala lähteä, Laurea-ammattikorkeakoulussa mahdollisuudet ovat hyvät, ja siitä vielä maksetaan ihan mukava summa joten miksi ei 😉

Jossain Nigerian kohdilla, tuhansia kilometrejä aavikkoa.

Saavuimme tosiaan eilen illalla Windhoekiin, Frankfurtin kautta. Vastassa oli sysipimeä ilta, kirkas tähtitaivas ja tuulessa huojuvat palmut. Lähes 16 tunnin matkustuksen jälkeen oli hienoa olla perillä! Maahansaapumisessa kuumotukset olivat melkoiset, koska meidän pitää saapua maahan turistina koska opiskeluviisumit eivät olleet vielä valmiit. Passintarkastus meni kuitenkin hyvin, koska virkailijoiden kiinnostuksen taso vaikutti olevan aikalailla pyöreät nolla. Eihän noita haettukaan kuin 5kk sitten, ottaahan se byrokratia oman aikansa 😀 Kentällä vastassa oli hieno mies Kenton, joka vei meidät majapaikkaame West Windhoekiin, jossa asuu lähinnä vähän parempiosaista väkeä. Asumme siis erittäin rennonoloisen Namibialaisen perheen luona, joka majoittaa opiskelijoita jotka tulevat vaihtoon University of Namibian kautta. Täällä asutaan sulassa sovussa ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten opiskeljoiden kanssa 🙂

Ensivaikutelma Namibiasta on ollut hyvinkin positiivinen, Windhoek on yllättävän siisti ja turvallinen kaupunki, ostoskeskukset ihan esim. Suomen tasoa. Ilmapiiri on rennon huoleton, mihinkään ei ole koskaan kiire ja kaikki tapahtuu aikanaan, ei olla oltu täällä edes vuorokautta niin on jo hyvin huomannut miten erilainen aikakäsitys on 😀 Jos on sopinut tapaamisen tiettyyn kellonaikaan, on ihan ok olla myöhässä tunti tai pari. Itselleni tämä sopii mainiosti, itsekään en aio todellakaan stressata aikatauluista täällä 😀

Talon ”vahtikoirat”.

Takapihalta! Lämmintä riittää, lähes 30 astetta päivisin.

Safarikalustoa.